Search
  • Lilli Haapala

Amurinmaa ja siitä uneksijat

Updated: Jul 30


Uneksijat videoteos tulossa esille Helsingin MUU-galleriaan 11.9.-11.10.2020.




Aikaa on kulunut jo lähemmäs kaksi vuotta siitä kun teimme matkan Vladivostokiin ja majoituimme Zarya taidekeskuksen residenssissä. Video jota lähdimme kuvaamaan on nyt hautunut ja saanut ns. lihaa luidensa ympärille. Halusinkin nyt nostaa sen aikaisista blogijulkaisuista esille joitan hetkiä ja muistella tuota mielenkiintoista matkaa, etenkin kun uusin nettisivuni viime vuonna, nämä vanhat kirjoitukset jäivät toisaalle, vanhojen sivujen varjoon. Ne löytyvät kyllä vielä osoitteesta: https://lillihaapala9.wixsite.com/lilli/blog


Sain juuri kuulla Varsinais-Suomen kulttuurirahaston päätöksestä myöntää minulle 6 kuukauden apuraha tämän videon työstämiseen muiden utopia-teosten ohessa. Mahtavaa <3 Kiitos!! Ja (ennen kuin pääsen käsiksi täysillä tähän) olen mukana Koneen säätiön kotiresidenssissä, Kiitos paljon myös Koneen säätiölle!! Pääsen tutkimaan utopioita hieman dystooppisista näkökulmista. Mitä maailmalla tapahtuu nyt? Kuinka selviämme koronakriisistä? Ekonomiset ja ekologiset globaalit pulmat ovat nyt käynnissä ja elämme niin erikoisia aikoja. Mutta, tuoko tämä aika myös utopian käsien ulottuville?!


Kokosin tähän kirjoitukseen matkalta mieleenpainuvimpia hetkiä parin vuoden takaa. :)


Mikä onnen päivä, kun saimme tietää pääsystä Zarya CCA taidekeskuksen residenssiin!! ! :) projekti on jo silloin ollut aluillaan.


Dec. 28.2017

ZARYA AiR 2017-2018 PARTICIPANTS We are pleased to announce the final results for 5th ZARYA AiR Open Call 2017-2018. It was a very hard choice, and we appreciate all the applicants (310 in total) for their interest and projects proposals. Sadly, our capabilitis are limited, and we are not able to invite everyone but we sincerely hope that the ones who could not make it this time do not give up and catch their opportunity to live and work in Vladivostok next year. Additionally, we thank our experts for their time and priceless comments. So the list of 2017-2018 ZARYA residents is as follows: Kitty Mykka Bryner, Lance Belanger / Canada Alina Desyatnichenko / Russia Tatiana Efrussi / Russia Verena Issel / Norway Olga Jurgenson / Russia Leif Olof Holmstrand / Swiss Jinhwon Hong / South Korea Ma Haijiao / China METASITU / Latvia, Spain Roman Minaev / Russia Royce Ng / Australia Ivan Novikov / Russia Anahita Razmi / Germany Elena Redaelli / Italy Elien Ronse / Belgium Anastasia Ryabova / Russia SASHAPASHA / Russia SEARCHING UTOPIA / Finland Anastasia Tsayder / Russia Katarzyna Wolinska, Ashiq Khondker / Poland, USA Ekaterina Yushkevich / Russia Congratulations to the winners, and we look forward to having another inspiring year!

zarya A. I. R


Searching utopia - project is still waiting for a working grant for next year.. I wish we'll have it!!


Thanks so much to Suomen taideyhdistys for giving me The grant for young artists (Nuorten taiteilijoiden apuraha) !!! ❤️ We can buy an excellent camera for filming "searching utopia" and computer for editing material!






May 18. 2018



Utopiaa etsimässä – Tutkimusmatkoja paikkoihin joita ei ole


Se on menoa nyt... Enää muutamia päiviä ja sitten se koittaa: kauan odotettu seikkailu! Kohta löydän itseni istumasta Trans Siberia junan tiivistunnelmaisesta hytistä ja kolisevasta vaunusta. Juna kuljettaa meidät Turusta Siperian halki Vladivostokiin jossa vietämme koko kesäkuun ZARYA Center for Contemporary Art – residenssissä. https://www.transartists.org/air/zarya-artist-residence


Mulla ei ole vielä hajuakaan millainen koko matkasta on tulossa, mitä tulee tapahtumaan, tai miten laaja taiteellinen prosessi tästä mahtaa käynnistyä. Tarkoitus on kuitenkin dokumentoida videolle mahdollisimman paljon matkalla tapahtunutta, erilaisia kohtaamisia, paikkoja, ajatuksia ja ideoita. Tälle matkalle lähden yhdessä Jurin kanssa. Juri on turkulainen mediatoimittaja ja se vastaa reissussa pääasiassa kuvaamisesta ja äänistä ja koko dokumentoinnista yhdessä mun kanssa.


Meidän matkan tarkoituksena on tutkia erilaisia utopioita ja etsiä tietoa Venäjän kaukoidässä sijainneesta suomalaisesta siirtolasta Amurinmaan utopiayhteisöstä. Mun sukulainen on matkustanut sinne suomen nälkävuosia pakoon vuonna 1868 ja yksi matkan tarkoituksista onkin löytää hänen jälkeläisiään Venäjältä, sukulaisia. Tiedän, tää tuntuu ihan omalta utopialtaan.. Mutta juuri siitähän tässä koko projektissa on kyse: Hullusta Ideasta ja suunnasta jota seurata!

..Lähteä nyt maapallon toiselle laidalle, Siperiaan... Se oli ensimmäinen ajatus mun mielessä kun kuulin koko utopiayhteisöstä. Siperialla on melkoisen ikävä kaiku ainakin meidän suomalaisten historiasta katsottuna. No, nyt olen itse lähdössä samalle matkalle, tosin vain kuukaudeksi, mutta kuitenkin. On jännittävää kohdata uusi, nähdä millainen maaperä, kulttuuri ja historia meitä siellä Venäjän kaukoidässä odottaa. Ainakaan ilmasto siellä ei ole niin kuin välimerellä, vaikka samoilla korkeusasteilla ne taitavat ollakin. (Tällaisia huhuja paikasta liikkui Suomessa vuonna 1868.)


On tosi kivaa kertoa matkan edistymisestä ja tästä ihmeellisestä sattumusten ketjusta jota nyt olen jo tovin seurannut. Vastaan on tullut niin erikoisia yhteyksiä, että välillä vaan jää ihmettelemään.

Tässä kohtaa koen aiheelliseksi myös kiittää ihan mielettömästä määrästä tukea jota olemme saaneet projektimme toteuttamiseksi! Ensinnäkin kiitos Turun kulttuurilautakunnalle työskentelyapurahasta jonka turvin olen voinut tehdä projektini taustatutkimusta eteenpäin kevätkuukaudet. Taikelta saadulla liikkuvuusapurahalla voimme kattaa suuren osan matkakustannuksista, jotka tulivatkin yllättävän suuriksi. Loput summasta saimme korvattua Turun taideyhdistyksen matka-apurahalla ja Zarya A.I.R matkakorvauksella, joten iso kiitos! Lopuksi vielä ihanan yllätyksen toi Varsinais-Suomen SKR jolta saimme työskentelyapurahan! Voi Kyllä, nyt ei voi taiteilija olla kuin onnellinen ja kiitollinen!

Thank you, Kiitos, Cpacibo!

Ensimmäiset tapaamiset tutkijoiden kanssa Turussa, lähtö matkajännityksineen ja kilo suklaata.. Tästä se lähtee..


May 24, 2018



Kupittaan asemalla lähdössä! ❤️ Äipälle kiitos kuvasta, Kiva kun tulitte huiskuttamaan näkemiin!

(We in railway-stop Kupittaa Turku waiting for the train. Mom, thanks for the picture and for coming to the station waving goodbye. )


Reput on pakattu, laukut valmiina, perhosia mahassa. Istutaan juuri junassa joka vie meitä Helsinkiin. Mitä kaikkee tuli mukaan, muistitko sä sen ja ton, entä se numero, aih pitää tulostaa about 100 kopioo passista ja viisumista, lipuista, konsulaatin numerot, residenssin osoite, tuliaiset...?...


Kaiken kukkuraksi viikon jatkunut kurkkukipu osoittautui streptokokki-tulehdukseksi eli mulle määrätty kymmenen päivän antibioottikuuri tuli tähän väliin sopivasti sekoittamaan oman bakteeritasapainon. No onneksi tuli käytyä lääkärissä.


Fiilikset on kivat, vähän tyhjäpäinen olo kun matkajärjestelyjä on tehty jo niin kauan. Eilen tapasimme Nahodkasta Turkuun saapuneet tutkijat Elena Agafonovan ja Marina Nurgalievan joiden kanssa tulemme tekemään yhteistyötä niin Suomessa kuin Venäjälläkin. Eilen kiersimme heidän mukanaan Suomen siirtolaisuusinstituutissa ja Forum marinumin / Åbo Akademin arkistoissa. Yhteistyö on alkoi kun löysin Suomi-Venäjä kulttuurifoorumin kautta heidän hankkeensa. Lisätietoja heidän tutkimuksestaan löytyy täältä: http://www.kultforum.org/fi/content/nahodka-kaupungin-museo-ja-nayttelykeskus-kunnallinen-laitos kulttuurifoorumin sivuilta.


Kuvassa myös tulkki Anna Vartiala, tuottaja Merja Ritola ja Tutkijat Forum Marinumista.



Suomen siirtolaisuutta tutkittaessa yhdessä löytyneessä kirjeessä Lemusta kotoisin olevan nainen kirjoittaa seuraavanlaisia kuulumisia Amurinmaalta:


Rakas Äitini!

…Meidän terveytemme täällä, Jumalan kiitos, on pitkin aikaa ollut tavallisessa mitassa, ja muutoin voiminen samasa mitassa. Ei minua ole juurikaan rikkaus kohdannut, mutta ei myöskään köyhyyskään ahdistanut. Lapsia on Jumala siunannut minulle kolme. Heistä kaksi ensimmäistä kaksoistyttäret, molemmat ovat kuolleet. Kolmas jälkimmäinen vielä elää joka tulee pian kahden vuoden vanhaksi…..

…Maanviljelys ei täällä ole editstyttänyt ketään meitiä, paitsi sitä että perunoita on saatu syödä ja vähän myydäkin. Kaloja täällä on runsaasti ja erilaisia. Ilmat ovat toisen luonteiset kuin Suomessa: Lämmin on helteisempi ja pakkanen kovempi, sade ja routa ankarammat kuin suomessa.

(Lähde Kuparinen Eero – Maitten ja merten takaa)

Monikohan Turun alueelta lähtenyt palasi takaisin Suomeen ja monikohan jäi asumaan Vladivostokiin? Olisi kiinnostavaa selvittää näiden ihmisten kohtaloita, ehkä tällä matkallamme jotain vielä selviääkin.

Junan ikkunasta katsellessa tulee tunne että Venäjällä rakennetaan, tehdään ja järjestellään, mutta asiat ovat jääneet hieman kesken, tai vaille huolenpitoa… kokonaiset kylät ja entiset tehtaat ovat jääneet oman onnensa nojaan, tiet rempalleen ja kaikki on vähän sinnepäin. Mutta se on jotenkin suloista. Junan ikkunasta ohi kiitävät pienet hökkelikylät puutarhoineen ja kasvimaineen muistuttavat perusasioista, omavaraisuudesta ja maan kanssa yhteydessä olemisesta.


Kun mietin erilaisia utopioita ja utopiayhteisöjä on niissä idealistisesti varmasti ajateltu myös rikastumista osana hyvinvointia, mutta pääasiassa hyvinvointi, omavaraisuus ja kenties seikkailun- ja kokeilunhalu tuntuvat olevan vieläkin utopiayhteisön syntymiselle ne tärkeimmät arvot. Nykyajan utopiayhteisöjä voisi kenties olla esimerkiksi jotkin ekokommuunit tai osuuskunnat. ​​


Tämä matka varmasti avaa vähän eri perspektiivejä moniin asioihin. Täällä Venäjällä on niin paljon tilaa. On niin paljon maata, metsiä, soita, vuoristoja ja eri kulttuureita. Riittääkö tila kuitenkaan kaikille kun kulttuureiden välillä esiintyy eroavaisuuksia. On hurjaa ajatella kuinka metsiä on alettu kaatamaan, alueilta joissa ihmiset elävät yhdessä metsän kanssa. Muutos tulee varmasti olemaan melkoinen muutamien vuosien aikana. Kulttuureista osa kuolee ja osa selviää muuttaen muotoaan. Metsien tilasta en osaa sanoa, olen vain nähnyt hurjia kuvia suurista metsäkoneista jotka tekevät aika rumaa jälkeä. Pohjoisen metsät vielä sitovat niin paljon hiiltä itseensä. Ymmärtämäni mukaan jos pohjoisen metsät kaatuvat muuttuu ilmastommekin siinä mukana.


Tasapaino asioiden välillä on merkitsevä tekijä niin monessa asiassa. On se kyllä erikoista ajatella että Venäjä, niin iso maa, pinta-alaltaan 17 098 242 neliökilometriä kätkee sisäänsä asukkaita ”vaivaiset” 143,8 mijoonaa. Kun miettii vaikka niin paljon pienempää Intiaa 3 287 590 neliökilometriä, jonka arvioitu asukasluku on paljon paljon isompi (+1 339 000 000). Siellä ollaan pakkauduttu niin pieneen tilaan.

​​Maanantaina 28.5 matkataan jo viidettä päivää. On ihanaa vaan olla ja katsoa vaihtuvia maisemia, ajatella, välillä torkahdella ja ottaa rennosti. ​


​Matka taittuu pikkuhiljaa nytkähdellen ja kolahdellen. Iltaisin pimeän tultua ollaan sammutettu valot ja tuijoteltu ohi vilahtelevien kaupunkien valoja, hökkelikyliä, erikoisia tehtaita ja satunnaisesti tähtiäkin. Täysikuu möllöttää valaisten maisemaa. Muutamia kertoja ollaan käyty asemilla verryttelemässä ja ostamassa jotain purtavaa kioskeista. Maisemat on vaihtuneet Uralin jälkeen pikkuhiljaa soista metsäisemmiksi. Nyt maisema on kumpuilevaa koivu tai mäntymetsää ja laajoja peltoaukeita. Koivuja on paljon. Kotka lentää taivaalla.


Tiistaina 29.5 juna kulki Baikal järven ohi. Se oli upea. Se oli valtavan kokoinen. Tuntui kuin olisimme meren rannalla, niin jatkuva ja loputtoman tuntuinen järvi se oli. Junaradan toisella puolella jatkuu vuoristo jonka takana on Mongolia. Ollaan nyt noin puolessa välissä, lähempänä Vladivostokia, kuin kotia.


Sitten se ensimmäinen juna-osuus on ohitse. Juna pysähtyi Ulan Uden rautatieasemalle jossa hyppäsimme pois sen kyydistä. Kävelimme rinkkoinemme kaupungin läpi hotellille ja ryntäsin heti ensimmäiseksi suihkuun. Ai että sitä tunnetta! (Niin ne perusasiat..) Sanoinkuvaamattoman ihanaa.

31.5.2018 Ulan Ude on näyttäytynyt meille viehättävänä paikkana! Suurin osa ihmisistä näyttää aasialaisilta ja paikassa sekoittuukin hauskasti Venäläinen ja Burjatian kulttuuri. Eilen päästiin saunomaan. Vaikka täällä lämpötila pyöriikin siinä 30:n asteen molemmin puolin, ei suomalainen (tai ainakaan me) voi vastustaa kiusausta saunoa kun mahdollisuus siihen on. Eilen oli Burjatian 95. vuosipäivä ja torilla näyttää tänään olevan jos jonkinlaista meininkiä. Iso Leninin pää siellä ainakin tarkkailee.


Huomenna jatkamme taas matkaa junalla Vladivostokiin. Siellä palaan viimeistään kirjoittamaan lisää.


ps. Oli muuten hyvät löylyt (heti sen jälkeen kun keksittiin millä konstilla vettä kiukaalle heitetään. Mitään löylykauhoja meille ei oltu jätetty).


Dasvidania!




Sattumusten ketju


Voisi sanoa että koko matka on ollut vain hassujen sattumusten varassa. Tai voisi sanoa että olen vain seurannut sattumusten viitoittamaa tietä, tutkinut aina seuraavan merkin, tiedon palasen ja tarttunut kiinni vihjeisiin.

Tiedätkö, kun joskus elämä vaan ajaa johonkin suuntaan eikä sitä vaan voi olla katsomatta minne se tie veisi. Jokin siinä vetää niin kovin puoleensa vaikkei siinä olisikaan mitään järkeä. Tää matka on nyt just sellanen.

Kaikki alkoi Örön residenssistä helmikuussa 2016 kun näin Artturi Kanniston ottaman valokuvan Siperialalaisista naisista. Se kuva pysäytti, yksi naisista oli itseni näköinen. Lähetin kuvan äidilleni (Anne Haapala) joka tiesi kertoa ​suvussamme olleen Siperiaan lähtijöitä. Etsimme tästä kadonneesta sukulaisestani tietoja, ja pikkuhiljaa selvisi lisää. Amurinmaan utopiayhteisöstä ja aiheen ympäriltä, jonne tämä sukulaisenikin oli vuonna 1868 lähtenyt muiden 43 varsinais-suomalaisen kanssa alkoi löytyä kirjoitettua tietoa, tutkijoita ja muita kiinnostuneita.

Öröstä löytyi myös toinen linkki tähän tarinaa, Suomalais-ruotsalainen taiteilija Camilla Edström-Ödemark jonka kanssa vietin kuukauden Örön residenssissä. Hän kertoi Vladivostokissa sijaitsevasta taiteilijaresidenssistä Zaryasta, josta juuri nyt tätä tarinaa kirjoitan. Hassua mutta niin se vaan on. Kaikki palaset ovat parissa vuodessa loksahdelleet kohdalleen. Mitä vielä tuleekaan tapahtumaan…?

Sattumuksia, onko niitä? Vai onko vaan monia erilaisia mahdollisuuksia jotka odottelevat nurkan takana kiinniottamistaan? Tästä matkasta voisi sanoa että olen oman sukuni jalanjäljillä, tai paremminkin olen etsimässä heidän jalan jälkiään. Seuraan reittiä jonka joku sukulaisistani on jo tehnyt, ja toisaalta luon aivan uutta seikkailua, omaa tarinaani.


2.6 .2018

Matkanteko jatkuu ja taas on yksi hyvin nukuttu yö junassa takana. Tää junan vaunu johon nyt tultiin on varmaan jostakin 70-luvulta. Se on ihan kotoisa, kahden hengen hytti. Mä selkeesti viihdyn vanhoissa junissa. Niiden kyyti on jotenkin rauhoittavaa. Heti kun juna nytkähti liikkeelle alkoi silmät lupsumaan. Pieni

keinuva liike, junan rytmi, ääni, tai hidas liike varmaan vaan rentouttaa.

​​Nukahdin melkein heti. No, kyllä sitä vaan väsyttikin, mutta hyvin outoa mulle nukkua päiväunia, koska en vaan osaa nukkua päivällä, uni ei vaan tule. Nyt kuorsaan junassa harva se päivä vaikka takana olisi kuinka hyvät yöunet tahansa. Pitää varmaan hankkia jonkinlainen juna-simulaattori kotiinkin. :)

​​Maisemat on nyt vaihtuneet kumpuileviksi vuoriksi ja jokilaaksoiksi jossa lehmät laiduntaa ja uiskentelee. Välillä näkee kyliä ja hevosia, jopa muutama cowboy ratsuineen on näkynyt paimentavan lehmäkarjaansa. Vehreää ja samalla kuivaa on maisema. Rusehtavan vihreä pehmeän näköinen rinne muistuttaa jotain isoa olentoa tai sen kehon osaa.

Me ollaan reissattu jo viikko. Hassua ajatella että ollaan vasta alussa, vielä kokonainen kuukausi aikaa olla ja ihmetellä. Ei kovinkaan paljoa tee mieli lukea tai olla tietokoneella kun maisemat on niin hienoja ja maisemaan jää vaan kiinni. On kuitenkin kiva kirjoittaa ajatuksia ylös mitä on matkan aikana tuntenut ja kokenut, tai mitä herää mieleen. Näitä on mukavaa lukea myöhemmin.

On ihmeellistä miten mieli ja keho matkalla muuttuu. Ne molemmat asettuu sellaiseen matkallaolo-moodiin ja ihan omanlaiseen aikaan tai aika-käsitykseen. Täällä junassa ollessa ajalla ei oikeastaan ole mitään mutta merkitystä kuin kehon perustarpeiden tullen. Muuten aika näyttäytyy täällä junassa vaan auringon laskiessa ja noustessa, asemilla silloin kun pysähdytään, lähdetään tai saavutaan. Muuten aika velloo paikallaan kuin tupakan savu auringon valaisemassa hämärässä huoneessa. Täällä junassa matkustaessa on niin kiinni ohikiitävässä hetkessä kuin vain voi. Täällä vain on ja elää seuraavaa hetkeä katsellen hyväksyen mitä se tuo tullessaan.


9.6.2018

Nyt ollaan siirrytty helteisestä Siperiasta Primorskyn kostean viileisiin merituuliin. Ollaan Vladivostokissa nyt kuudetta päivää. Äkkiä tämä aika kuluu.. yhtäkkiä kuukausi tuntuu hyvin lyhyeltä ajalta.. ​


Eilen oli kylmä, 12 astetta ja vettä satoi. Luulen että pitää mennä sittenkin ostamaan uusi villapaita, onneksi villasukat ja hanskat otin mukaan. Muutama päivä sitten oli kuitenkin ihan kiva ilma ja päätettiin etsiä hautausmaa, jossa Kapteeni Höökin muistomerkki/patsas sijaitsee.

​Vladivostokissa on vain yksi hautausmaa ja sinne meneminen olikin aika mielenkiintoista. Netissä kerrottiin että monet bussit ajavat lähelle, mutta siitä on vielä kävelymatka mäen päälle, jossa hautausmaa sijaitsee. Autolla olisi helpointa mennä. Noh, tie sinne ei kuitenkaan ollut mitenkään yksiselitteinen, vaan muodostui autoteiden pientareista, pienistä kinttupoluista hyvin huonokuntoisiin ja kuoppaisiin polkuihin, puhumattakaan rakennusten pihojen poikki kulkevista reiteistä. Lopulta kuitenkin puikkelehdimme viimeistä jyrkkää sorapolkua ylös ja edessämme avautui maisema. Se oli tosin täysin jotain muuta mitä odotimme. Oikealle avautuu alue joka oli täynnä jätteitä, renkaita, kuormureita, kaatopaikka siis. Tien toisella puolella mäen päällä seisoi mustaa savua puhkuva piippu. Krematorio? Jätteenpolttolaitos..? …

Olimme hetken hämmennyksen vallassa. Tulimmeko sittenkin väärään paikkaan? Autoja kuitenkin ajoi ohitsemme. Hitaasti ne väistelivät suuria kuoppia ja isoja kivenlohkareita joita tie oli pullollaan.

Tie kaarsi ylhäällä vasemmalle ja päätimme kurkistaa mitä nurkan takaa löytyisi. Mäen päälle päästyämme näimme edessämme valkoisen muurin ja pienen matkan päässä kolosen josta voisi kurkistaa muurin taakse. Siellä se oli: hautausmaa, aivan kaatopaikan vieressä. Kontrasti tuntui ihmeelliseltä. Paikat kun edustavan niin eri asioita, toinen pyhää, arvokasta ja kunnioitettavaa, toinen hylkäämistä, merkityksetöntä ja arvotonta materiaa. Tuntui oudolta että nämä paikat olivat vierekkäin. Toisaalta katoavaisuutta molemmat edustavat.

Hautausmaan muurin sisään kurkistaessani näky oli kuitenkin mieletön. Niin monet silmäparit tuijottivat takaisin. Hautakivissä melkein jokaisessa oli kaiverrettu tai painettu muotokuva henkilöstä. Vehreä kasvillisuus oli villiintynyt ja peitti osittain hautojen ympärille rakennetut metalliaidat, jotka muodostivat hautausmaan sokkeloisen rakenteen. Mikä labyrintti! Pieniä polkuja seuraamalla pääsi hetken aikaa kulkemaan eteenpäin, sitten vastaan tuli umpikuja, piti peruuttaa ja kokeilla toista reittiä. Uskomaton paikka. Yksi lemppareistani tämän matkan aikana. Niin hämmentävä, samalla upea näky koko persoonallisuudessaan.

Päätettiin ensin kuitenkin palata takaisin tielle ja etsiä alue jossa Katpeeni Höökin (1836-1904) muistomerkki sijaitsee. Se löytyikin tosi nopeasti ja oli muuten oikein kunniapaikalla koko hautausmaalla.



Kapteeni Fridolf Höök ja hänen tarinansa on kuuluisa Vladivostokissa ja Primorskyn alueella.

Hänen kunniakseen on nimetty myös kokonainen merenlahti; Höökin lahti. Hän saapui alueelle Imperaattor 2 -nimisellä purjeveneellä 1869 Helsingistä, jonka hän muiden helsinkiläisten seikkailijoiden kanssa ostivat perustaessaan Amurinmaan (utopia) yhtiötä. Kapteeni Höök oli suomalainen merikapteeni, valaanpyytäjä, tutkimusmatkailija, kansanperinteen kerääjä ja Amur-joen varteen Venäjän Kaukoitään vuonna 1868 perustetun suomalaisen siirtokunnan johtaja. Hän lopetti elämänsä oman käden kautta omassa laivassaan vuonna 1904. Karl Schoultz oli yksi Amurinyhtion jäsenistä. Hän oli valokuvaaja ja Venäjän vuosien jälkeen hän muutti takaisin Suomeen, Turkuun ja työskenteli Turussa valokuvaajana.

Hautausmaalla seistessä tuli ekaa kertaa sellanen olo että, hitto täällä sitä nyt ollaan, täällä missä toikin suomalainen tyyppi josta olen niin paljon kuullut on asunut. Höökin nimi kirjoitetaan ja lausutaan venäjäksi Gek. Täällä on muodostunut ihan oma kielensä suomalaisille. Sen takia varmaan oman sukulaiseni nimikin on kirjoitettu välillä Knappe tai Knap, ei Knaapi niinkuin se suomeksi olisi.


Toissapäivänä oli isot avajaiset Zarya centerissä, joita on rakennettu koko viikko. Oli kyllä upeat avajaiset, hieno näyttely ja hauskat jatkot, täytyy sanoa. Uralin pihlajat tuli laulettua, venäläisten kanssa eri kielillä tietenkin. Hava na gilat ja Led zeppelinit tuli tanssittua. Hauskoja hetkiä, mieleenpainuvia.


http://zaryavladivostok.ru/en/post/1729

Se on kuulkaas jo juhannus, keskikesä. Täällä ei vaan ole yöttömästä yöstä tietoakaan. Aiotaan silti juhlia juhannusta: Sashan ja Pashan kanssa musisoida Venäläisiä lauluja yhdessä suomeksi ja Venäjäksi ja samalla juhlia Pashan synttäreitä. Tänään on juhlat Zaryassa ja säätkin alkaa olla lämpimämmät vihdoinkin.


Huh huh jo puoli välissä matkaa. Mihin tää aika oikee lentää. Ei oikee kerkeä ees ajatella mitä on tapahtunut tai prosessoimaan mitään ajatuksia kun niin paljon tapahtuu jatkuvasti. Nyt on kirjoittaminenkin on vähän jäänyt kun kaikki aika meni oikeastaan oman luennon/ esitelmän kirjoittamiseen joka oli Zarya keskuksessa 12.6. klo 17. Se luento meni ihan hyvin, Jurikin sai laulettua biisinsä vaikka ääni oli flunssaisen käheä.



Saa nähdä mitä mahtoi välittyä yleisölle mun puheesta, kun se käännettiin venäjäksi samalla kun puhuin. Ei sillä ettei kääntäjä olisi osannut hommaansa, mutta tämä kolmen kielen välinen sotku voi välillä näyttäytyä ikään kuin rikkinäisenä puhelimena. Itse ei välttämättä osaa muotoilla lauseita oikein englanniksi, että osaisi sanoa juuri sen mitä tarkoittaa. Sitten toinen kääntää sen (ehkä väärin ymmärretyn lauseen) venäjäksi. Sitten joku taas saattaa ymmärtää sen väärin ja lopulta mulla ei ole mitään hajua mitä kukakin tietää koska en ymmärrä yhtään venäjää.

Säät on olleet melko (TOSI) kylmät, oon pitänyt pipoa ja hanskoja iltasin, mut heti kun aurinko pilkistää pilvien taka se tuo lämpöä välittömästi. Heinäkuun lopulla kai säät lämpenee ja kesä tulisi kunnolla tännekin. Syksy olisi siis ollut parasta aikaa tulla säiden puolesta.

Tänään alan tekee installaatio-suunnitelmaa, ja miettimään mitä kaikkea sinne oikeen kehittelen. En yritäkään täällä ollessa tehdä mitään valmista teosta, kenties enemmän sellaisen mind map tyylisen installaation jossa pystyn näitä asioita prosessoimaan ja konkretisimaan itselleni. Olen miettinyt paljon erilaisia reittejä ja polkuja, joten kokeilen ommella langalla sellaisia ja koostaa kenties niistä jojtakin. Mielessäni on vähän kuin Afrikan tähti pelin reittejä jotka yhdistyy helminauhamaisesti yhtenäiseksi. Olen kerännyt maasta myös paljon erilaisia siemeniä joista voisin kokeilla myös yhdistää johonkin. Ajattelen siemenen symboloivan uutta mahdollisuutta, uutta suuntaa joka mahdollisesti ja sattuman varaisesti on tullut mun tielle. Se kuvastaa tätä prosessia ja sen etenemistä. Se on niin hienovaraista ja intuitiivista, ei koskaan tiedä mitä tapahtuu ja kun huomaa jonkin yhteyden on siihen vain uskottava ja otettava selvää miksi se tuli vastaan.


Eilen päätettiin antaa itselle vapaus katsella ja haahuilla kaupungilla. Sattumalta kurkistettiin yhdelle sisäpihalle kun siellä oli nuoli lankakauppaan. Olin jo kääntymässä takaisin kun Juri sanoi että mennään vielä tonne kun ovessa on tiikeri. Iso maalattu tiikeri. Kurkistin sisään ja siellä oli pieni puoti jossa myytiin kirjoja. Kirjakaupassa oli ihana pikku kissa ja myyjä jonka nimeksi myöhemmin paljastui Ilona. He olivat kovin avuliaita ja kertoivat esimerkiksi Schultzista kirjoitetusta kirjasta jossa on kuvia . Se valitettavasti on vaan loppuunmyyty. Kysyin voisiko sen tilata jostakin? Ja hän lupasi ilmoittaa jos olisi. Illalla sain viestin että kirja oli löytynyt, voisimme hakea sen seuraavana päivänä. Jee. Melkoisia onnenkantamoisia kun myös Sasha ja Pasha toivat meille samaisen kirjan jonka hyvin avulias kirjaston täti oli heille lahjoittanut.

Museolla ja arkistossa


Tänään saatiin tietoomme pari suomalaisten jälkeläistä ja heidän puhelinnumeronsa. Toinen heistä oli Höökin lapsen lapsen lapsi joka pitää Höök museota lahden toisella puolen ja sitten saimme kuulla Andrei Vasilin .. (yksi Zaryan kuraattoreista) entisestä opiskeluystävästästä joka sai tietää sattumalta olevansa sukua Höökille. Hän Oli alkanut selvittää sukuaan ja löytänyt yhteyden Höökiin. Höök museoon menee menee laivareitti parissa tunnissa Vladivostokin keskustasta. Haluaisin mennä sinne käymään, jos vain on aikaa, Åbossakin pitäisi keretä käymään.. Täällä aika meinaan juoksee eikä kaikkea voi millään ehtiä.


Päätimme etsiä myös dokumentteja sukulaisestani Erika Wilhelmiina ja Erik Knaapista Vladivostokin arkistoja. Arkisto käynti olikin seikkailu, vähän erilaista kuin meillä Suomessa. Aseistettu vartija oli ovella vastassa ja passien ja rekisterilappujen kanssa vain pääsimme sisään. Oli aika mielenkiintoista ja hyvin tarkkaa. Ilman Venäjän kieltä aivan turha toivo yrittää etsiä yhtään mitään mistään. Todella harva, siis TODELLA harva puhuu täällä englantia.

Meille kävi tuuri koska parin päivän päästä saisimme dokumentit. Mitään uutta tietoa tosin on vaikeaa löytää, koska pitäisi olla tarkalleentiedossa mitä dokumenttia hakee. Myös ilmeisesti arkiston paperit ovat vielä suurinosin järjestelemättä ja laatikoissa joten tietoja voi olla mahdoton löytää.


Käydään varmaan joku päivä jossakin paikallisessa kirjastossa katsomassa jos sieltä löytyy tietoja suomalaisista, Toisaalta, Nahodkastakin (jonne matkustamme 18.6 saadaan varmaan aika paljo tietoja. Alkaa tuntua että tämä prokkis tulee kestämään hyvin kauan. Jos meinaan selvittää joitäkin osoitteita tai ihmisiä Venäjällä pitää alkaa opiskelee Venäjää.. Katsotaan kuinka käy.


Lopulta saimme ne tiedostot jota arkistosta haimme. (Nämä dokumentit löytyivät siis Turusta Suomen kansallisarkisytosta, mutta niitä pääsi vain katsomaan siellä, ne tulisi tilata Venäjältä). Jonkun pitäisi sitten seuraavaksi kääntää ne meille. .. se on seuraava prokkis..

Kuvia Nahodkasta:

22. 6.

Vierailimme alkuviikosta niin vehreässä ja ihanassa Nahodkassa. Nahodka on alue jonne suomalaiset Saapuivat laivoillaan 150 vuotta sitten. Marina ja Elena Nahodkan kaupungin museosta olivat järjestäneet meille oikein kunnon ohjelman ja paikallinen tv-kanavakin tuli meitä kuvaamaan. (Marinasta ja Elenasta tuli meidät venälaiset äitimme, he pitivät meistä niin hyvää huolta! :))

News in here :


http://vestiprim.ru/news/ptrnews/65194-muzeyno-vystavochnyy-centr-nahodki-vyshel-v-final-konkursa-muzeynyy-flagman.html#/video/https%3A%2F%2Fwww.youtube.com%2Fembed%2F41oegoeAXEs


Meitä tultiin haastattelemaan ja kuvaamaan Nahodkan uutisiin viime viikolla. Projentimme ja yhteistyö Nahodkan museon kanssa ilmeisesti kiinnosteli. Ainakin äidin mainitsin ja sen että Vladivostokissa oli kylmä. 😅

Alla olevasta linkistä löytyy Nahodkan uutiset ja kuvia tilanteesta.

Nahodkan Sivusto


Siinä se kuukausi vierähti. Aivan ihmeellistä. Tänään on 30.6 ja ollaan parhaillaan lentokoneessa lennolla Moskovasta Suomeen. Ollaan tähän mennessä istuttu koneessa jo reilut 9 tuntia Vladivostokista Moskovaan ja odoteltu Moskovan kentällä koneen vaihtoa muutama tunti. Kohta ollaan jo Suomessa. Lähdimme Vladivostokista klo 13:55 ja laskeuduimme Moskovaan noin klo 15. Ollaan siis saatu ns. lisäaikaa aika paljon. Päivä on todellakin pidentynyt, Juhannus on pientä tähän verrattuna.


Lähtö residenssistä oli vähän sähellystä kun vaihteeksi väärinkäsitysten vuoksi hyppäsimme ensin itse varaamaamme taksiin ja ollessamme jo matkalla piti taksia vaihtaa lennosta. Tämän hässäkän ansiosta toinen kamera jäi siihen ensimmäiseen taksiin ja se tietysti huomattiin vasta sen jälkeen kun oltiin ajeltu jo hyvä tovi lentokentän suuntaan. Onneksi kuski saatiin puhelimella kiinni ja kamera mitä luultavammin tulee perässä Suomeen. Huh heijakkaa.. ​​


Onneksi nyt ollaan jo selviydytty Vladivostokin ja Moskovan lentokentiltä pois kaikkine laukkuinemme joten mitään hirmu suuria menetyksiä ja säätöjä ei tämän jälkeen enää uskoisi tulevan. noh, never say never..


Olo on haikea! Taisi siinä pieni kyynelkin silmäkulmasta tirahtaa kun hyvästeltiin Rada (Zaryasta) lentokentällä. Juuri äskenhän me vasta tultiin ja nyt jo lähdettiin.. Aika Vladivostokissa oli todella intensiivinen, tiivis, täyteläinen ja minulle täysin uudenlainen kokemus. Kuukausi oli kovin lyhyt aika. Siinä pääsi raapaisemaan pintaa, tutustumaan Venäjän kulttuuriin, maisemiin ja omien uusien ajatuksien alkuun. Koko matka antoi paljon, tuntuu että asiat eteni hirmuisesti, että pääsin omaan projektiin ja aiheeseen kunnolla käsiksi ja aloitettua sen. Mulla on Tosi hyvä fiilis sen suhteen. Tämän lisäksi ihmiset joita kohtasin olivat todella ihania. Tutustuin niin moneen mahtavaan tyyppiin, tuntuu että olimme ystävien ympäröimiä, Venäläiset on kyllä kovin vieraanvaraisia.

Saa tosiaan nähdä kuinka tämä projekti etenee vuosien saatossa. Zaryan taidekokoelmiin jäi mun ja Jurin yhdessä suunnittelema lautapeli : Searching for utopia. ​

Olimme taas uutisissa:

http://www.otvprim.ru/culture/primorskij-kraj_03.07.2018_65871_finskie-khudozhniki-otpravilis-po-sledam-predkov-v-primorje.html

Se perustuu Afrikan tähti peliin. Karttana toimii kuitenkin matkastamme ja tapahtuneesta luomamme muokattu kartta jonka eri kohdissa ja kaupungeissa tapahtuu kaikkea matkallamme kokemaamme. Pelinappuloina toimii viisi suomalaista utopistia: Fridolf Höök, Karl Furuhjelm, Carl Schultz, Lilli Haapala ja Juri Jalasmäki. Peliä voi pelata niinkuin Afrikan tähteä, mutta ohjeista teimme ”vähän erikoiset” :) .. Tulostimme ohjeista seinälle viisi eri versiota. Ensimmäisenä oli englanniksi oikeat ohjeet. Ne me käänsimme google translatorilla suomeksi, sitten suomesta venäjäksi, ja vielä kerran suomeksi ja venäjäksi. Ohjeista tuli näin ollen hieman kimurantit ymmärtää ja ne muuttuivat melko huvittaviksi. Ajatuksena oli tietysti koko matkaamme varjostanut ymmärtämättömyyden verho jonka halusimme jakaa myös näin eteenpäin. Suomalainen peli ja ohjeet jotka ovat luettavissa mutta jotka jäävät silti suurelta osin hämärän peittoon vaikka kuinka yrittäisi kääntää. Monet tekstit ollaan matkan aikana käännetty ja yritetty ymmärtää, usein tuloksetta.. Väärinkäsityksiltä ei voi välttyä. Peli korkattiin näyttelyn avajaisissa torstaina, ja silloin saatiin selittää ohjeita moneen otteeseen. http://primamedia.today/post/665

Avajaisillan yllättäjä oli Fridolf Höökin sukulainen Roman Gek joka tuli käväisemään avajaisissa. Juteltiin muutamasta kirjasta joista voisi olla etsinnöissäni apua ja hän näytti vanhoja sukunsa kuvia. Jäin pohtimaan kohtaamistamme. Olin jo oikeastaan luovuttanut sen suhteen että tapaisimme matkan aikana muita suomalaisia tai varsinkaan keitään Amurinmaan aikaisten henkilöiden sukulaisia. OIkeastaan koko suomalaisten ja suomalaisuuden metsästämisestä oli tullut minulle matkan aikana jonkinlainen pakkomielle (niinkun varmaan useissa taideprojekteissa käy) ja olin niin pitkään elänyt vain mielikuvituksen varassa, lukenut tarinoita, kuvitellut millaista maailma silloin kenties on ollut. Yhtäkkiä joku suomensukuinen tulee vastaan, se vaan tuntuu hassulta. Joku kenen isoisoiso isä on tavannut minunkin sukulaiseni tuolla kaukana, Itä-siperiassa. Jotakin konkretisoitui.

Kansallisuus ja kulttuuri yhdistää niin se vaan on. Illalla tapasin myös ihka aidon suomalaisen jazz-jameissa Contrabanda-clubilla. Oslossa asuva suomalainen Milja oli työkeikalla Vladivostokin teatterilla. Se tuntui niin merkilliseltä tavata suomalainen, puhua suomea, en oikeastaan osaa selittää edes miksi. Kai se liittyi siihen utopiaan jonka olemme täällä reissussa rakentaneet. Siihen että löytäisimme suomalaisia täältä alueelta. Oikeastaan matkan aikana kaikki jo itsessään muuttui niin utopistiseksi että sen utopian jonkin asteinen toteutuminen tuntuu nyt hyvin erikoiselta. Hauskaa oli tavata!


Me ollaan nyt meidän projektissa todenteolla (nimensä mukaisesti) etsitty utopiaa. Monesti olen tämän kuukauden aikana pysähtynyt miettimään mitä se utopia oikein tarkoittaa ja mitä me itse sillä tarkoitetaan, mitä me oikein etsitään? Olen tullut siihen lopputulokseen että meidän utopia on juuri siinä etenemisessä, tai sitten kadonneen etsimisessä, sellaisessa ajatuksessa että tullaan löytämään jokin uusi sukulainen. Mulle utopia merkitsee seikkailua, etsimistä ja kokeilemista, rohkeutta seurata jotakin suuntaa, jonkin idean viitoittamaa tietä jonka kokee itselleen tärkeäksi. Se on jokin ajatus mikä tekisi onnelliseksi, tai onnellisemmaksi, se on haave ja unelma. Taiteessa on oikeastaan paljon utopiaa.

No, Tänään matkamme joka tapauksessa päättyy mutta onneksi ei kokonaan. Jatkan työskentelyä aiheen parissa ainakin ensi vuoden loppuun saakka. Matkamme Vladivostokissa on nyt kuitenkin pian ohitse ja saamme alkaa selaamaan kuvaamaamme materiaalia läpi. MItenkään tylsästi tai merkityksettömästi matkamme ei kuitenkaan lopu, ei todellakaan vaan erikoisten sattumusten viitoittamana:

Moskovan kentällä juuri ennen lentokoneeseen nousua törmättiin Ville Haapasaloon joka lopulta tuli myös samaan koneeseen. Toki meidän oli pakko käydä sanomassa moikka ja kertoa Amurimaan terveisiä. :)

Ps. Kannattaa katsoa tääkin Venäläinen sarja jossa Ville on näytellyt. Meitä kehotettiin katsomaan se syystä, että siinä Ville yrittää suomalaistoimittajana päästä metsästämään Venäjällä venäläisporukan mukana ilman Venäjänkielen taitoa. Kulttuurierot, väärinymmärrykset ja Votkan juonti tulevat kuitenkin jonkinlaisiksi esteiksi tälle metsästysmatkalle.. ;)

Väsymyksestä ja haikeista tunnelmista huolimatta alkaa oma koti-Suomi jo häämöttää horisontissa sekä mielissä. Pääsee pian omaan sänkyyn nukkumaan, mikä sen mukavampaa! Onneksi se on totta ihan pian!


Näissä maisemissa sukulaiseni elivät. :) Sutsan jokiuoma.






49 views

© 2023 by Sasha Blake. Proudly created with Wix.com